Tässä on nyt ensimmäinen kirjotukseni, toivottavasti pidätte ja kommentoitte. NYT LUKEMAAN KAIKKI!

Rakkaus

Oli kaunis ilta, aurinko laski jo puiden taakse ja värjäsi koko taivaan punaiseksi. Istuin penkillä puiston laidalla ja katselin kun auringon viimeiset säteet hipoivat puiston kauniita vanhoja puita ja kuuntelin kuin koko kaupunki vaipui uneen
. Olin istunut tässä penkillä jo monena iltana katselemassa ja kuuntelemassa yön tuloa, ennen olin aina nauttinut tästä näystä, mutta nykyään se oli enää pelkkä pako paikka, jossa pääsin todellisuutta pakoon, ainakin hetkeksi.
Taas kerran, niin kuin joka kerta, kuulin takaltani askelia, ne lähestyivät lähestymistään, kunnes lopulta päättyivät taakseni. Hartioilleni laskettiin kädet, jotka kietoutuivat kaulalleni, hartialleni laskeutui pää, josta kuuluin syvä huokaisu. Jonka jälkeen korvaani kuiskattiin sanat, jotka olin kuullut jo niin monta kertaa aiemminkin, mutta silti ne sanat satuttivat aina yhtä paljon.
Nousin huokaisten ylös ja kävelin kotiin. Kotona vaihdoin päälleni yöasun ja menin sängylleni makaamaan ja kaivoin yöpöydän laatikosta musiikkisoittimeni ja laitoin kuulokkeet korviini ja aloin kuunnella musiikkia. Yritin saada hänet pois mielestäni, repimästä sisälmyksiäni riekaleiksi, mutta eihän se tietenkään onnistunut, hän vaelsi aina mieleeni, riippumatta siitä olinko hereillä, vai en. Meni kauan aikaa, ennen kuin nukahdin, vaikka koetin keskittyä vain musiikkiin.
Näin taas painajaista, niin kuin nykyään joka yö. Heräsin taas omaan kiljuntaani, jonka tukehdutin tyynyyni. Kierähdin kyljelleni ja puristin käteni rintakehän ympärille pysyäkseni koossa. Katsoin huoneeni seinällä olevaa kelloa, se oli jo sen verran, että voisin herätä kenenkään ihmettelemättä.
Nousin sängystä ja menin ikkunan ääreen katsomaan millainen sää tänään on. Satoi tietenkin ihme, ettei eilen ollut satanut yhtään, no tänään sitten satoi eilisenkin edestä, vettä tuli, kuin saavista kaatamalla, mutta ei se minua haitannut, olin jo tottunut siihen.
Menen vaatekaapilleni ja otan kuluneet farkkuni, mustan topin ja valitsen niitten kanssa tumman ruskean napitettavan neuleen. Puen ne päälleni ja menen vessaan pesemään hampaat ja naamani.
Jonka jälkeen laahustan keittiöön ja otan lautasen ja muroja kaapista. Kaadan muroja lautaselle ja otan maidon jääkaapista, jota kaadan muroihin, jonka jälkeen vien sen takaisin jääkaappiin ja laitan murot takaisin kaappiin. Otan lautaseni ja menen pöydän ääreen syömään. Äitini tuli juuri ottamaan aamupalaa, kuin sain syötyä.
Vien lautasen astianpesukoneeseen ja lähden eteiseen pukemaan ulkovaatteita. ”Pidä hauska päivä, kulta,” äiti sanoo samalla kuin menen ulos ovesta. ”Totta kai! Moikka!” Sano ja suljen oven.
Tiesin, etten voisi pitää hauskaa, en edes hymyillä, todellisesti, mutta turhaan minä sillä pilaisin äidinkin päivän. Kävelen bussipysäkille ja viiton bussia pysähtymään, se pysähtyi eteeni, nousen sisälle ja menen istumaan vapaalle paikalle. Ennen olisi aina tähystellyt, missä hän istui ja mennyt istumaan hänen viereensä ja hän olisi antanut suukon otsalleni ja toivottanut hyvää huomenta ja kysynyt nukuinko hyvin, mutta se oli ennen, siitä oli jo kaksi kuukautta, kuin hän oli kadonnut, eikä hänestä ollut kuulunut mitään sen jälkeen.
Tiesin kiduttavani itseäni ajattelemalla häntä ja huomaisin sen viimeistään illalla, kuin minulla ei ollut muuta ajateltavaa, jos pystyisin siihen saakka olemaan ajattelematta häntä. Jos olisin niin vahva, mutta tiesin, etten ollut niin vahva että olisin voinut olla ajattelematta häntä koko päivää, en vain ole enää henkisesti edes niin vahva, mitä olin ennen hänen lähtöään, olen henkisesti nykyään hyvin heikko. Hän tuli useita kertoja päivässä mieleeni aina, kuin minun aivoillani oli vähääkään ”vapaa-aikaa.”
  Jäin bussista pois ja lähdin luokkaan, jossa ensimmäinen tuntini pidettiin. Menen istumaan omalle paikalleni, istuin nykyään aina yksin, ennen olin istunut aina hänen vieressään.
Opettaja oli jo aloittanut tunnin, kuin havahduin siihen, kuin joku oli heittänyt tennis pallon ja nyt se osuin ylä puolellani olevalla hyllyllä olevalle lasiruukkuun, joka tippui… Putosi… Putosi… Putosi… Ja särkyi pieniksi palasiksi, jotka lentelivät kaikkialle ympärille, suoraan käteni päälle. Näin kaiken hidastettuna, oikeasti kaikki tapahtui vain muutamassa sekunnissa.
Katseeni oli kädessä, vaikka en nähnyt yhtään mitään, kuulin vain kuinka kaikki tulivat luokseni ja kuulin kuinka kaikki olivat aivan hysteerisiä. Mutta yhtä äkkiä kaikki hiljenivät.
Näin vain mielessäni, että olin heillä ja tulin portaita alas hänen huoneesta, kuin yhtä äkkiä kaaduin ja vierin portaat alas asti ja suoraan heidän ikkunasta ulos, silloin olin maannut useita viikkoja sairaalassa, kun minun vasan jalkani, oikea käteni ja muutama oikea kylkiluuni olivat murtuneet ja oli menettänyt hyvin paljon verta. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kuin oli ollut heillä. Seuraavaksi mieleni täytti se kerta, kuin oli mennyt hänen kyydillä ensimmäisen kerran kouluun ja oli ollut keskitalvi ja olin juuri astunut ulos autosta ja oli liukastunut maahan ja näin auton liukuvan renkaat lukossa lujaa vauhtia minua kohti, olin vain istunut maassa ja katsellut kuinka auto lähestyi minua ja odottaen kuolemaani, mutta yhtä äkkiä minut oli vedetty takin selkämyksestä autoon ja hän oli peruttanut autonsa pois siitä mihin tuo toinen auto muutaman sekunnin päästä liukui ja jatkoi vielä matkaa paljon pidemmälle, silloin minulta oli vain murtunut oikea jalka, kaatuessani sen päälle. Hän oli aina ollut sairaalassa, nämä kaksi vuotta mitä olimme tunteneet, kun olin joutunut sinne, syystä tai toisesta. Aina kun olin ollut hereillä, aina tukenani.
 Havahduin yhtä äkkiä takaisin todellisuuteen kun kuulin lasin särkyvän, avasin säikähtäneenä silmäni ja näin äitini jonka kasvoilla oli järkyttynyt ilme, huomasin hänen jaloissaan olevan kukkakimpun, vesilätäkön ja särkyneen kukkaruukun. ”Josefina… mutta Josefina…” kuulin äitini mutisevan. Josefina oli ollut äitini serkku, joka oli kuollut yli vuosi sitten tässä samaisessa sairaalassa, tässä samaisessa huoneessa, autokolarin aiheuttamiin vammoihin.
”Äiti! Hei äiti!” Hihkaisin niin iloisesti, kuin pystyin ja katsoin ympärilleni, huomasin olevani sairaalassa, (taas kerran) mutta sieltä puuttui jotakin… Vähän aikaa mietittyäni tajusin, mikä sieltä puuttui, sieltä puuttui hän, hän oli aina ollut sairaalassa, ja kaipasin nyt häntä enemmän, kuin koskaan ennen.
”Hei kulta! Miten voit? Olento kunnossa? Voi rakas!” Äiti sopersi kiiruhtaessaan luokseni, ” Ei, ei sinulla tietenkään ole kaikki kunnossa olethan sentään sairaalassa…” Äiti jatkoi. ”Olen aivan kunnossa. Ei minulla ole mitään hätää, ” sain vastatuksi, ennen kuin sairaanhoitaja astui huoneeseen sanoen: ”Oletkin jo herännyt, haen lääkärin, hän tulee aivan kohta” ja lähti. ”Kuinka kauan oli tajuttomana?” Kysyin heti. Äiti mietti hetken pitäisikö minulle kertoa vai ei, mutta sanoi kuitenkin: ” Kolmisen päivää. Menetit paljon verta, niin että sinua oli pakko pitää muutama päivä tajuttomana”
Silloin lääkäri saapui ja äiti lähti huoneestani, hän oli varmasti jo tottunut siihen näiden KOLMEN päivän aikana. Lääkäri tarkasti minut nopeasti ja kertoi, että voisin lähteä kotiin nyt, jos haluan ja, jos muistaisin varoa kättäni. Joka oli tikattu monesta kohtaan takaisin kokoon, ja josta näkyi pelkkää sidettä. Sanoin, että lähtisin mielelläni kotiin ja, että olisin todella varovainen käteni kanssa.
Kotiin päästyäni puin sadetakin ja lähdin sateeseen puistoon, istumaan sille samalle penkille, missä olen aina tähän saakka istunut. Katsoin sadetta, auringon laskua ei näkynyt, eivätkä puut muuttuneet punaiseksi. 
Mutta, kuulin takaltani askelia, ne lähestyivät lähestymistään, kunnes lopulta päättyivät taakseni. Hartioilleni laskettiin kädet, jotka kietoutuivat kaulalleni, hartialleni laskeutui pää, josta kuuluin syvä huokaisu, jonka jälkeen korvaani kuiskattiin sanat, jotka yllättivät minut, ne eivät ollut ne sanat, jotka satuttivat.
Ponnahdin saman tien ne kuultuani pystyyn ja käännyin ympäri. Näin hänet, hän seisoi minussa kiinni, kädet yhä kaulallani, suutelin häntä, suutelimme pitkään hartaasti. Minulla oli ollut häntä niin kova ikävä, tätä hänessä, kaikkea hänessä.
Kun lopulta lopetimme suutelemisen, hän polvistui eteeni ja kysyi: ”Tuletko vaimokseni, rakas?” Olin hyvin yllättynyt, en ollut odottanut hänen kysymystään. En tajunnut sitä edes kunnolla, mutta vastasin silti: ”Tietenkin tulen, rakas tietenkin!” Hän hymyili minulle ja sanoi: ”Onneksi, sillä olen tässä viimeiset kaksi kuukautta valmistellut niitä, niistä tulee aivan ihanat!” Nyt olin vielä yllättyneempi, hän oli ollut valmistelemassa häitämme, ja antanut minun luulla hänelle tapahtuneen jotain aivan kamalaa, mutten ollut vihainen, edes pettynyt. Olin vain hyvin onnellinen ja yllättynyt. Ja rakastin häntä nyt enemmän, kuin koskaan.